Vielä muutama tunti pitäisi kyytiä Vaattunkikönkäälle odotella. Aikaa tappaaksemme lähimmä heti aamusta liikenteeseen usiamman tunnin lenkille.

Kävimmä Emman kanssa soramontulla koiraa juoksuttamasa. Kira juoksi kilpaa tuulen kans ja naamalla loisti autuas hymy. Nuorta koiraa tottakai leikitytti kauhiasti ja juuri kun aloimma suunnitella kottiin päin lähtemistä, nappasi Kira kiinni olkalaukustani. Ketju napsahti ensin poikki oikealta puolelta ja laukku jäi roikkumaan siihen lanteille. Kira teki uuden spurtin ja ennen kuin huomasinkaan, oli käsilaukku koiran suussa ja varas kiiti jo kaukana ulottumattomissa.

Kaikki keinot ja konstit piti käyttää keppejen ja kivien heittelyä myöten, että huomio saatiin jännästä ja pehmoisesta uudesta lelusta kiinnittymään muualle ja laukku putosi maahan.

Piti tehdä kunnon lyhyen matkan nopeusennätys, että sain laukun maasta ennen kuin koira jo ryntäsi paikalle. Sen hampaat louskahtivat hiekkaan juuri sen jälkeen kun sain laukun napattua sen nenän edestä.

Naurettiin Emman kans kippurassa hiekassa ja heitettiin muutama tovi läppää siitä, kuinka Kirasta voisi kouluttaa kunnon käsilaukkuvarkaan. Ehkä hieman tiiviimmällä reenauksella sen saisi koulutettua varastamaan myös lompakkoja lihavien porvareiden takataskuista.

Kaupasta haimma vielä loput evhäät ja nyt on viimeiset rinkan kokoamiset ja syömishommat käynnissä ja sitten alkaa tuskainen viimeisen parin tunnin mittainen odotus.

MIKSI AIKA MENEE NIIN HITAASTI?

Tätä on odotettu alkutalvesta asti kuin kuuta nousevaa. Ei ihme, että kun patikointipäivä on viimein täällä niin on jalkapohjien ja persposkien alla sellainen tuli, että ei oikein tiedä miten päin sitä olisi. Tekisi jo mieli mettään!


Koskas te lukijat olette viimeeksi odottaneet jotain niin paljon, että ette ole innostukseltanne saaneet kunnolla unta ja aika on madellut hitaampaakin hitaammin? Oliko tapahtuma sitten odotuksienne vastainen, vai menikö kaikki ihan päinvastoin kuin olitte suunnitelleet? :)


© Lapitar